Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Who owns the future?

Jaron Lanier -  Who Owns the Future? - 2013 - Amazon.com - 376 sivua

Who Owns the Future on yksi niistä kirjoista, joista on vaikeaa kirjoittaa mitään lyhyesti. Toisaalta se on täynnä ideoita, toisaalta sillä on yksi selkeä sanoma, ja toisaalta siitä tekisi mieli keskustella oikein pitkästi! 

Lisäksi se on yksi kirjoista, jotka hyppivät eteeni milloin mistäkin (kirjakauppojen hyllyiltä, lentokentiltä, fiksujen ihmisten suosituslistoilta, amazon.com:ssa...). Kun kirja oli napattu Kindleen, se sai kuitenkin lojua siellä kohtuullisen hyvän tovin ennen aloittamista, saati sitten päättämistä. 

Tietoyhteiskunta koskettaa kaikkia


Who Owns the Future ON mielenkiintoinen kirja. Sen ydinteemoja ovat lyhyesti
tietoyhteiskunnassa tapahtunut rahan, tiedon ja näiden kautta vallan keskittyminen yhä harvemmille ja toisaalta suorittavan työn vähenemisen vaikutukset yhteiskunnalle. Lanier maalailee jopa jonkinlaisia kauhukuvia jos nykyinen kontrolloimaton meno jatkuu, mutta esittää myös vaihtoehtoskenaarioita.

Yksi kirjan vähän laajemmista perusajatuksista on ongelma siinä, mitä tapahtuu, kun valtava joukko ihmisiä antaa valtavan määrän tietoa yksittäisille yrityksille saamalla vastineeksi vain ilmaisen palvelun. Osansa kirjoittajan mietinnöistä saavat kuitenkin myös Internet of ThingKirjan perusajatuksia vähän laajemmin ovat massojen nykyinen tapa antaa itsestään valtavasti tietoa yritysten käyttöön saamalla vastineeksi vain ilmaisen palvelun. Mutta... Aika edistyksellistähän on sekin. Mielenkiintoista on kuitenkin se, miten vahvoja ja valtavia jotkut yritykset tällä hetkellä ovat. Jos mietitään tiedon olevan valtaa, moni yritys tosiaan menee tärkeydessään jo valtion ohi. 

Dystopia vai vapaampi tulevaisuus


Lanier on miettinyt paljon sitä, miten yhteiskunta muuttuu informaatioyhteiskunnassa. Voidaan ajatella, että toisaalta työtä riittää yhä harvemmalle, toisaalta taas, että yhä harvemman tarvitsee tehdä työtä, tai toisaalta, riittäisi, että me kaikki tekisimme vähän vähemmän työtä. Toisaalta, massatyöttömyys voi johtaa uusiin ongelmiin.

Hän pohtii myös sitä, voisivatko ihmiset tehdä enemmän hyvää, tai "yhteiskunnan kannalta hyödyllisä työtä", jos heillä olisi enemmän aikaa siihen ja toisaalta rahallinen selviytyminen olisi turvattu. Perustuloon liittyviä ajatuksia on siis mukana. 

Pidin tai ei, kannatti lukea


En samaistu kirjoittajan kaikkiin ajatuksiin täydellisesti, mutta kaikkien online-liiketoiminnan, aktiivisesti internetin kanssa työskentelevien ja  ja toisaalta yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneiden kannattaa lukea kirja - oikeastaan sisi ihan jokaisen. 

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Muutto Ruotsiin ja loikkaus byrokratian rattaisiin

Kirjoitan muutosta Ruotsiin, koska... Olisin halunnut tietää tämän kaiken etukäteen. Siis miten muutetaan Ruotsiin.

EU, yhteispohjoismaiset käytännöt, mitä vielä. Periaatteessa kaikki on helppoa, koska sitä, saako maassa oleskella, ei tarvitse jännittää, mutta erinäisissä virastoissa on kyllä saanut ravata viime aikoina ihan tarpeekseen. Joten, tässä se tulee, step by step, 1-12, maasta työpaikan jo saaneen näkökulmasta.



1. Asunnon etsiminen Tukholmasta
Oikeastaan onneksi en tiennyt tästä mitään etukäteen. Asunnon löytämisen Tukholmasta pitäisi olla kuulemani mukaan suunnilleen yhtä helppoa kuin neulan löytäminen heinäsuovasta. Olin tavattoman onnekas ja sain asunnon entisen työkaverini kautta, sähkösopimus, netti jne included. Huonekalut jouduin kuitenkin ostamaan itse, ja tähänkin sain tietysti sisällytettyä pientä draaman kaarta, kun Ikeasta tilaamani jättikuorma ei saapunutkaan sovittuna aikana kotiini, itse asiassa siitä ei kuulunut yhtään mitään. Selvitystyön jälkeen selvisi, että tavaroita ei edes yritetty toimittaa minulle puuttuvan ruotsalaisen puhelinnumeron takia - ei sillä niin väliä, että tästä ei varoitettu etukäteen ja firmalla oli kyllä niin ovikoodi kuin saksalainen puhelinnumeronikin. Värvää siis vaikka ruotsalainen kaveri avuksi tässä vaiheessa.

Mutta se asunnon etsiminen: Kuulin kauhutarinoita asunnon saamisen mahdottomuudesta, uhasta nukkua toimiston lattialla ja todennäköisyydestä joutua muuttamaan ainakin Uppsalaan asti vasta jälkikäteen.

Jos et ole yhtä onnekas, suosittelen yhtä seuraavista vaihtoehdoista: a) Osta asunto. Jos sinulta löytyy 15%:n omarahoitusosuus ja aiot viipyä kaupungiss pidempään, suosittelen tätä vaihtoehtoa kohtuullisen sokeasti. Kaupungin vuokramarkkinat ovat äärimmäisen vääristyneet, väriltään harmaat/tummanharmaat/täysin pimeät, ja vaikka onnistuisit saamaan alivuokralaissopimuksen, joudut aina pelkäämään poismuuttamista. Vakituisen, virallisen vuokrasopimuksen saamista virallisista vuokra-asunnoista taas joutuu helposti odottamaan vuosia. Ruotsin erikoinen vuokrasäännöstely tekee tilanteesta todella erikoisen, jos haluat lukea lisää, googleta. b) Surffaa sivua blocket.se vuokra-asunnon löytämisen toivossa. Viritä kaikki mahdolliset filtterit ja ota asunnon vuokranantajaan yhteyttä sillä sekunnilla kun saat hälytyksen sopivasta vuokra-asunnosta, ei tunnin tai todellakaan vuorokauden päästä. c) Ota yhteyttä kaikkiin serkuntutunkaverinnaapurinkaimoihin ja kerro haluavasi vuokrata asunto. Käytä myös facebook-ryhmiä kuten Suomalaiset Tuhkolmassa.

Osoitteen saamisen jälkeen voit aloittaa piruettisi byrokratian rattaissa. Kirjoitan aiheesta maahan toistaiseksi muuttaneen, työssäkäyvän henkilön kokemuksesta - esim. vaihto-opiskelijoille on omat systeeminsä.



2. Kun sinulla on osoite, marssi Skatteverketiin. Oma suosikkini on Kungsholmenin toimisto, koska siellä saa hoidettua kaikki asiansa ja se on kaiken lisäksi lähellä. Skatteverkenissä haluat hakea ruotsalaista sosiaaliturvatunnusta (Identifikationsnummer), jota ilman ei onnistu mikään pankkitilin avaamisesta kotivakuutuksen ottamiseen. Skatteverkeniin mennessä mukana kannattaa olla tietenkin vuokrasopimus (tai kaikki sen tiedot päässä, mukaanlukien asunnon virallinen moderni neljänumeroinen numero ja vuokranantajan puhelinnumero), passi, todistus sivilisäädystä jos olet naimisissa/eronnut (orginaali) ja kirja jota lukea odotellessa. Jos haluat viihdyttää itseäsi tällä prosessilla vähän pidempään, älä ota mukaan todistetta sivilisäädystä vaan tuo se vasta myöhemmin.

3. Skatteverketistä saat paperit ruotsalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään liittymistä varten sekä laskun, jolla voit maksaa 400 kruunun laskun Identifikationskortin saamiseksi. Jos olet maassa töissä, haluat saada ID-kortin. 

3. Odota ID-numeron saamista. Kun olet saanut kirjeen jossa on ID-numerosi (noin kaksi viikkoa hakemisen jälkeen), voit marssia avamaan pankkitilin. Itse yritin avata pankkitiliä ilman ID-numeroa sekä Nordeassa että SEB:ssä, mutta kumpikin tyssäsi prosessin. Tajua pankissa, että kun sinulla on ID-numero, saat kyllä pankkitilin ja pankkikortin (yllätys-yllätys: odota että se tulee kotiin), mutta et todellakaan vielä saa verkkopankkitunnuksia - niitä varten tarvitset varsinaisen ID-kortin, jota varten siis ensiksi maksat 400 kruunun laskun. Maksa siis 400 kruunun ID-korttimaksu vaikka käteisellä.

4. Yritä mennä Skatteverkkeniin tekemään ID-korttihakemusta. Tajua, että yhdeksän vuotta vanhalla ei-biometrisellä passillasi ID-kortin hakeminen kestää 8-10 viikkoa. Ota virkailijan suosituksesta hakea uutta biometristä passia vaari, sillä sitten ID-kortin saaminen kestäisi vain viikon-pari.

5. Ole fiksu ja googleta vielä Skatteverkenissä ollessasi mitä papereita passin hakemiseen suurlähetystössä tarvitaan - mm. mystinen virkatodistus jonka saa vain Skatteverkenistä joten pyydä tätä mystistä erittäin tärkeää paperia mieluiten heti. 

6. Hae uutta passia suurlähetystössä, pikana ihan vaan siksi että haluat viimein saada tämän kaiken paperisodan päätökseen. Maksa itsesi kipeäksi.

7. Vieraile taas suurlähetystössä, nyt saadaksesi uuden passin käsiisi. Totea, että näytät kuvassa  gangsterilta mutta onneksi tätä tarvitsee katsella pahimmillaankin vain viisi vuotta.

8. Marssi Skatteverkeniin. Reitin pitäisi olla tässä vaiheessa jo aika tuttu. Anna heidän mitata pituutesi ja näytä tulevan ID-kortin kuvassa vielä pahemmalta gangsterilta.



9. Odota, odota ja odota, kiitä suomalaisen debit-credit korttisi olemassaoloa (ei ruotsalaisia verkkpankkitunnuksia vieläkään) ja totea, että jos valtiot tarvitsevat säästöjä, niin näissä prosesseissa voisi ehkä olla vielä muutama oikaistava mutka. Konsultoin mielelläni.

10. Hämmenny jossain välissä kun sinut ujutetaan ruostalaiseen eläkemaksusysteemiin - ota vastuu ja vapaus sijoittaa rahasi melkein miten lystäät. Hämmenny vielä enemmän, kun tajuat kyenneesi keskustelemaan aiheesta ruotsiksi neljäkymmentä minuuttia eläke-esittelijäsi kanssa.

11. Hämmenny jatkuvasti siitä, miten monta vakuutusta/sopimusta/velvoitetta sinulla olikaan edellisessä asuinmaassasi ja käy tarvittaessa ärhäkkää sähköpostiviestittelyä niiden purkamiseksi.

12. Myönnä, että tämäkin prosessi on ainakin kerryttänyt paprivarantojasi ja tehnyt sinusta taas vähän kärsivällisemmän ihmisen.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Hyppäys Israelin yritysihmeisiin ja mielenlaatuun: Start-Up Nation

Dan Senor & Saul Singer -  Start-up Nation: The Story of Israel's Economic Miracle - 2011 - Amazon.com - 308 sivua


Luin muutama viikko sitten erittäin mielenkiintoisen Israelin Start-Up ihmeelle omistetun teoksen. Vaikka maat ovat maantieteellisesti kaukana toisistaan, on start-up skenejä silti hauskaa verrata ja miettiä, mitä Suomi voisi oppia jonkinlaiselta talous- tai ylipäänsä olemassa olemisen ihmeeltä.

Israelin lähtökohdat startu-uppien massatuotannolle tai oikeastaan yhtikäs millekään eivät ole erityisen lupaavat: Maa on ollut suomalaisesta näkökulmasta jatkuvassa sotatilassa suunnilleen 60 vuoden takaisesta perustamisestaan asti,  kokonaiset ikäluokat viettävät jopa kolme vuotta armeijan palveluksessa ja luonnovaroja ei ole. Asukkaita on noin kahdeksan miljoonaa.



Start-uppeja, eli kasvuhakuisia, yleensä korkeaan teknologiaan keskittyviä yrityksiä, maasta kuitenkin ilmestyy kuin sieniä sateella. Miksi? Start-Up Nation keskittyy tämän ihmeen selittämiseen. 

Loppujen lopuksi juuri maan haasteet ovat ainakin Start-Up Nationin mukaan avainasemassa yritysihmeiden ja patenttiennätysten luomisessa. Kokonaisten ikäluokkien sekoittuminen armeijassa nimittäin tarkoittaa loppujen lopuksi mahtavia verkostoitumismahdollisuuksia, korkean teknologian osaamisen viemistä myös siviilipuolelle, nuorison erinomaista vastuunottokykyä ja mieletöntä draivia isojenkin päätösten edessä.

Mielenkiintoisimpana pidin kuitenkin kirjan antamia selityksiä israelilaisten luonteenlaadusta: Koska maassa oltiin aiemmin pitkään tilanteessa jossa pommi olisi saattanut räjähtää naapurustossa ihan milloin vain, ihan jokaisesta pikkujutusta ei jaksettu stressata. Asioihin suhtaudutaan positiivisesti. Kaiken on parempi tapahtua tänään, viimeistään tällä viikolla, sillä ensi viikosta ei välttämättä tiedä. Utelias kannattaa aina olla, ja paras ratkaisu ei välttämättä tule korkea-arvoisimmalta upseerilta, eli auktoriteetit ja hierarkia usein vain jumittavat parhaan ratkaisun löytymistä.

Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen mieletön draivi ja mietteet siitä, mitä työttömyyden kourissa kärvistelevä Suomi voisi oppia tästä asenteesta. Ehkä ainakin sen, että suomalaiset voisivat nykyistä enemmän kysyä ja rakentaa toistensa ideoita eteen päin hierarkioista ja auktoriteeteista välittämättä. Epäonnistumisista ei saa tuomita, vaan kääntää ne yhteisiksi oppimiskokemuksiksi (kyllä, klisee!). Ymmärtää, että myös jonkin asian tekemättä jättäminen on tietoinen valinta jolla on seurauksensa. Ja ennen kaikkea, hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty, vaan se on yhä edelleen kokonaan tekemättä - joskus pitää vain aloittaa ja ratkoa ongelmia matkalla.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Kvartaalibloggaaja luki Nobel-Munroa: Too Much Happiness

Edellisen bloggauksen jälkeen olen vaihtanut niin työpaikkaa, maata, työkieltä kuin muutamaa muutakin... Muuttujaa. Berliinille on siis sanottu heipat ja parhaillaan mongerran muumiruotsia Tukholmassa!



Viime aikoina omaisuuttani (taas) "vähän" karsiessani ihmettelin, miten alle yhdeksän kuukautta edellisessä asunnossa asuttuani sinne oli päätynyt niin monta kirjaa. Se, miten moni niistä lähti lukemattomana eteenpäin, taas ei juuri naurattanut. Niin paljon kuin paperikirjoista pidänkin, taidan ihan tietoisesti muuttua Kindle-tyypiksi. Miten saan suomenkielistä luettavaa diilattua Kindleen on tietysti ihan kokonaan toinen kysymys. Tarinan toinen keskeinen huomio oli, että en menneen vuoden aikana ole lukenut kovinkaan paljoa.

Tänään kuitenkin viimeistelin paperisen kirjan, Alice Munron novellikokoelman Too Much Happiness. En ole lukenut Munroa aiemmin, ja itse asiassa en ole lukenut kokonaista fiktiokirjaa vähään aikaan, novellikokoelmasta puhumattakaan, joten tämä lukukokemus oli harvinaisen ihastuttava.

Kolme kivointa huomiota:
Ensinnäkin, aloitin kirjan eilen ja päätin sen jo tänään. Toiseksi, uskon jopa muistavani jotain lukemastani. Kolmanneksi, muistin taas, että oikeastaan minähän nautin jopa tämmöisten keksittyjen tarinoiden lukemisesta!

Ilahduin näistä positiivisista viboista kovin, sillä viime aikoina keskittymiskykyni tuntuu olleen samalla tasolla kultakalan kanssa ja jotkut ihan kelvollisilta vaikuttaneet fiktiokirjat ovat kuvainnollisesti lojuneet auki Kindlessä kuukausikaupalla. Ehkä juuri novellimuoto sopikin tähän fiktioblokin purkamiseen erinomaisesti.

Ja jotain itse kirjasta... Munro on ehdottoman, mielettömän, todella taitava kirjoittaja. Selvästi vahva ja voimallinen, sellainen, joka sai ainakin minut samaistumana hahmoihinsa ja elämään hetken näiden nahoissa. Voisin hyvin lukea tämän kirjan uudestaan, itse asiassa taidan jopa haluta lukea sen uudestaan, koska tunnen, että Munro onnistui puristamaan jokaiseen novelliinsa enemmän kuin mitä niistä ensimmäiselä pintaraapaisulla sai irti olematta silti vaikeaselkoinen.

Ja ei, en kiistä, etteikö nimikkonovellin Too Much Happiness Berliini-Tukholma -asetelma olisi tuntunut nyt jotenkin vähän... No, ehkä minun oli tarkoitettu lukevan juuri tämä kirja juuri nyt!

Ei ihme, että nainen on saanut Nobelin.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Kolmen kuukauden helmet: Parasta faktaproosaa ja vaikeita novelleja

Blogissa ei pitäisi koskaan valitella poissaoloa ja selitellä että kyllä se tästä. 

Mutta noh... Kyllä se tästä! 

Lukenut olen edelleen, aika faktapainotteisesti tosin. Tässä summattuna viimeisen kolmen kuukauden helmet. 

Shannon Ablesin blogiin The Simple Luxurious Life perustuvaa kirjaa Choosing the Simple Luxurious Life voin vain suositella, ja vielä ihan hirvittävän paljon. Kirja putoaa jonkinlaiseen self-help, itsensälöytämis ja self-developing -kategoriaan, ja on varmaan antoisinta luettavaa suunnilleen kaksikymppisille. Luulen, että itsensä löytäneille se on aikamoista itsestäänselvyyksien toistelua ja pieni toisto kirjan loppupuolella tuntui kyllä intensiivisesti luettuna jo muutenkin, mutta suosittelen silti. Kirjasta voi lukea vähän enemmän englanninkielisen blogini Fitter for Life puolella. 


Sarah Thorntonin Seven days in the Art World kertoo bisneksestä taidehuutokauppojen takana. Taidemaailmaa kuvataan erilaisten toimijoiden kautta, ja bisneksen jonkinlainen sattumallisuus tulee hyvin ilmi. Thornton itse on arvostettu taidemaailman toimija. Tosi mielenkiintoista luettavaa, vaikka fiktiota! Tästäkin kirjasta voi lukea lyhyen bloggauksen Fitter for Lifesta.

 
Cal Newportin So Good They Can't Ignore You käsittelee mielenkiintoisella tavalla uraan ja ammatinvalintaan liittyviä kysymyksiä. Newport perustelee hyvillä esimerkeillä, miksi ihmisten ei itse asiassa pitäisi ammatinvalinnan yhteydessä stressasta sellaisella omituisella käsitteellä kuin "kutsumuksensa seuraaminen", valita ammattiaan sen mukaan mikä kiinnostaa paljon, vaan ennemminkin vain valita jokin ala jossa kehittyy hyväksi. Kun itseään alkaa kehittää jollain tietyllä allalla, siitä yleensä kiinnostuu enemmän ja enemmän, ja kun asiassa kehittyy hyväksi, saa enemmän ja enemmän vapauksia määritellä tekemisiään. 

Yksinkertaistin Newportin ajatuksia tuossa kovasti, mutta allekirjoitan niistä silti suurimman osan. En muutenkaan usko liian tarkkaan urasuunnitteluun oikeastaan kahdesta syystä. 1. Et voi nuorena tietää, mitkä asiat sinua tarkalleen kiinnostavat kymmenen vuoden päästä 2. Et voi tietää, miten maailma ympärilläsi muuttuu. Itse asiassa Choosin the Simple Luxurious Life -kirjan kirjoittaja antoi tästä erinomaisen esimerkin: Jos Neil Amstrong olisi aikanaan päättänyt haluavansa johonkin tiettyyn ammattiin, hänestä tuskin koskaan olisi tullut astronauttia, koska kyseistä "tehtävää" ei hänen lukioiaikanaan vielä varsinaisesti ollut keksitty. Oma ammatinvalintani on kulkenut vähän samalla tavalla; Nykyisiä tehtäviäni ei vielä varsinaisesti lukioaikoinani ollut olemassa. 


Painvaa fiktiopuolta on edustanut Jorge Luis Borgesin Labyrinths. Siinä onkin riittänyt mietittävää ihan hetkeksi. Novellit menevät taatusti uusintalukuun. 



sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjan nimi: Alkulukujen yksinäisyys (La Solitudine dei Numeri Pirmi)
Kirjoittaja: Paolo Giordano
Julkaistu: 2008/2010
Sivuja: 298 
 
Kustantaja: WSOY  
Suomentaja: Helinä Kangas
Mistä minulle: Erään Berliininsuomalaisen kotimyynnistä


Aika täydellinen kuppi kahvia ja aika täydellinen kirja. Kahvista voit lukea lisää fitterforlife -blogista.



Viimein! Luin yhden kirjan, joka on ollut niin henkilökohtaisilla kuin kansainvälisillä TBD (To Be Read) listoilla suunnilleen ilmestymisestään alkaen. Miksi? No, jo kirjan nimikin on aivan tavattoman hieno, ja sopii muuten erinomaisesti kirjailijaan, joka on fyysikko, ja ainakin suomenkielisen kirjan julkaisun aikoihin kirjoittanut väitöskirjaa hiukkasfysiikasta. 

Kirja itsessään oli oikeastaan aivan erilainen kuin odotin. En tiedä, mitä odotin, enkä tiedä, miten taas kerran oikeastaan olin onnistunut nappaamaan jonkun kirjan TBD-listalleni pelkän jonkinlaisen tuntemuksen, en niinkään minkäänlaisen sisällöllisen faktan perusteella. Älkääkä nyt todellakaan käsittäkö vääriin: En tarkoita, että kirjaa ei olisi kannattanut lukea. Kaikkea muuta


Minulla vain ei ollut aavistustakaan, että se kertoo, no, yksinäisyydestä. Vielä aika karmealla tavalla, henkilöiden fyysistä heikkoutta alleviivaten. Alice kertoo kirjan alussa, kuinka paljon inhoaa hiihtoleirejä joille isä hänet pakottaa. Jo tässä vaiheessa kirjan kerronnan taitavuus paljastuu: Itsensä voi tuntea Alicena. 



Alice kärsii, no, monesta. Hän on henkisesti hajalla, yrittää korjata tai jonkinlaisena reaktiona hajottaa itseään fyysisesti ja vaikuttaa siltä, ettei hän korjaudu koskaan.

Toinen päähenkilö on Mattia. Hänen vammainen kaksoissisarensa on kadonnut. 



Molemmat ovat henkisesti hyvin, noh, erilaisia kuin kaikki muut. He yrittävät turvautua toisiinsa, mutta vaikka heidän ongelmansa ovat jollain tavalla perimmiltään samoja, heidän suhtautumisensa ja reaktionsa niihin on niin erilainen, että he eivät voi auttaa toisiaan. 


Kirja on todella uniikki yhdistelmä jollain tavalla kevyttä, vähän jopa etäistä, sellaista utuista, kerrontaa leijuen todella, todella raskaiden aiheiden yllä.

Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, joka tapauksessa tämän aamupäivän aikana. Se on todella hämmentävä, ja vaikka oloni ei sen lukemisen jälkeen ole pysähtynyt tai sekava, voisin lukea sen vaikka heti uudestaan, rivi riviltä ja sana sanalta. Ehkä sitten osaisin kuvata sitä myös vähän lyhyemmillä lauseilla... Vaikka kirjan tarina on todella kantava ja mielenkiintoinen, päällimmäiseksi tästä jäi ehdottomasti upea kerronta. 



Vau.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kysymyslista viikonlopulta

Olen jo kauan kauan sitten valittanut siitä, miten ulkomailla ilmestyvät lehdet ovat paljon parempi kuin suomalaiset lehdet (siihen saksalaiseen Neoniin olen ehtinyt muuten jo kyllästymään moneen kertaan). Nyt siirryn uudelle tasolle: Miksi miehille kirjoitetut lehdet ovat paljon parempi kuin naisille suunnatut? Miksi ei ole lehteä Women's Quarterly, joka esittelisi maailman 20 cooleinta naista ja maailman 100 parasta asiaa?
Entä, miksi joissain kahviloissa on näin törkeän kivoja kirjahyllyjä? Onko muka oikeasti tarkoitus, että ihmiset jäisivät museokahviloihin koko päiväksi lukemaan? Epäilen. 

Miten Susanna Clarkelta on voinut tulla kirja, josta minä en ole kuullut? Milloin löydän aikaa lukea tämänkin? Onko joku muu lukenut? Kaiken lisäksi The Ladies of Grace Adieu and Other Stories on näköjään julkaistu jo 2006.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Kaupankäyntiä venälälisittäin (Nikolai Gogol: Kuolleet sielut)

Kirjan nimi: Kuolleet sielut
Kirjoittaja: Nikolai Gogol
Julkaistu: 1842
Sivuja: 298
 
Kustantaja: Otava  
Suomentaja: Samuli Suomalainen
Mistä minulle: Antikvariaattiostos


Vaarallista lauantaiaamun elämää, eli kuvasuunnittelua läikkyvillä aineilla valkoisella päiväpeitolla. Törkeän hyvän suklaa-inkiväärismoothien resepti fitterforlife.
 Lauantaiaamu, voi ihanaa! Olen ehdottomasti aamuihminen, ja kiireettömät (tai no, Pilates odottaa tunnin päästä, joten kyllä tässä joku takaraja on...) aamut jolloin saa väkertää smoothieita, keittää kahvia ja asetella esineitä instagram-tyyliin sopivasti ovat jonkinlaista superluksusta, varsinkin kun Berliinissä kajastaa nätti valo. 

Luin Gogolin Kuolleet sielut nyt ensimmäistä kertaa venäläiset klassikot -intoni vallassa. Ja voi pojat ja tytöt, kyllä se oli hyvä! Minua jotenkin hämmentää, että 1800-luvun puolivälissä, siis huh, yli 150 vuotta sitten kirjoitettu kirja voi olla vieläkin näin hyvä.

Juoni on oikeastaan aika lyhyesti kuvattu: Päähenkilö Tšitšikov matkustelee ympäri Venäjää ja ostaa tai yrittää ostaa kuolleita sieluja. Myyjiä tämä tietysti hämmentää, eikä aina ihan vähää. 

Oikeastaan ei ole ihme että pidin Kuolleista sieluita niin paljon: Kirjan takakannessa Googlia nimitetään muun muassa venäläisen kirjallisuuden absurdin ja surrealistisen perinteen aloittajaksi

Lisäpisteitä Kuolleet sielut saa suoraan sanottuna myös siitä, että sitä ei ole pilattu pituudella. Vaikka nyt olisi jo miten Kindlejen ja sähkökirjojen aika (tai ehkä juuri siksi, että sähkökirjani ovat Kindlessä, jonka kanssa kopiosuojausasiat ovat aika kikkailua ja usein aika synkän harmaata aluetta jos niihin lähtee, ei tietenkään sillä että minä moisia harrastaisin mutta internetistä olen lukenut ;)), reissuun lähtiessä käsimatkatavaroihin valikoin Kindlen lisäksi aina ohuen pokkarin joka vie laukusta vain vähän tilaa, en hillitöntä tiiliskiveä. 


torstai 15. tammikuuta 2015

Uusintakierroksella: Ole luonani aina (Never let me go)

Kirjan nimi: Never let me go
Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro
Julkaistu: 2005

Mistä minulle: Amazon.com


Harvinaista kyllä, luin kirjan toiseen kertaan! Näin ei käy kovin usein: Mailmassa on lukemattomia (hahhaa) mielenkiintoisia kirjoja, joten aika harvoin näen syytä tarttua mihinkään vanhaan suosikkiin - yleensä pidän hyvät kirjamuistot mieluusti hyvinä muistoina.

Tässä Hamburger Bahnhofin juuri päättyneessä Wall works -teoksessa on jotain samaa tunnelmaa...


Nyt innostuin kuitenkin ilmoittautumaan kansainväliseen vapaamuotoiseen lukupiiriin, jonka listalla Izhiguron Never let me go oli. Hankin kirjan Kindleen, luin sen läpi jaa... Kun lukupiirin oli tarkoitus tavata jossain Neukölnin perukoilla, löysin itseni vielä harhailemasta töistä stressaantuneena ja ympyrää pyöräillen Kreutzbergistä. Riittää, ajattelin. "Tämän pitäisi olla kiva harrastus ja vapaaehtoinen aktiviteetti, en todellakaan rynni kärttyisenä, nälkäisenä ja myöhässä johonkin, mistä en edes tunne ketään." Ja niinpä en sitten vieläkään ole käynyt Berliinin kansainvälisten naisten lukupiirissä, niin hauskalta kuin se tuntuukin...

Mutta niin, Never let me go. Se on erinomainen, ehkä yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista, toisellakin kerralla. Lukukokemus oli nyt ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla, koska tiesin, mitä kirjassa tapahtuu. Osa ensimmäisen kerran viehätyksestä liittyi varmasti osaksi myös siihen, että kirja tosiaan oli rauhallisesta tahdistaan huolimatta yllätystä alusta loppuun. Nyt sen sijaan olin tippa linssissä jo ensimmäisten sivujen aikana.

Oikeastaan Never let me go sopii erinomaisesti useamman kerran luettavaksi. Se on kaunis, ihana, todella, todella surullinen kirja. Kolmas kerta tulee varmaan joskus.


Myös kirjasta tehty elokuva on muistaakseni kohtuullisen hyvä, en tosin koe mitään vetoa sen uudelleenkatsomiseen.

Barbara Demick: Suljettu Maa, elämää Pohjois-Koreassa

Kirjan nimi: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
Kirjoittaja: Barbara Demick
Julkaistu: 2010
Sivuja: 422 

Kustantaja: Atena  
Suomentaja: Antti Immonen
Mistä minulle: Laina mummon kirjahyllystä
(!!)

Kuva Atena


Pohjois-Korea on kiinnostava. Se kun on kuin valkoinen - tai öisin oikeastaan musta - läntti kartalla, josta suodattuu ulos vain hyvin rajattu osio.

Olen lukenut jo aiemmin kaikille suosittelemani Guy Delislen Terveisiä Pjongjangista. Delislen sarjakuva keskittyy kuitenkin kuvaamaan Pohjois-Koreaa ulkopuolelta, siellä asuvan ulkomaalaisen näkökulmasta. Demick sen sijaan on haastatellut laajaa joukkoa Pohjois-Korean kansalaisia jotka ovat loikanneet maasta. Siitä välittyvä kuva ei ole enää yhtään hupaisa tai hihityttävä.

Kirjan alussa epäilin vähän sen asennetta: Demick kertoi haastateltavansa suulla, mitä hyvää maassa on. Iltainen sähköttömyys opettaa harrastamaan muita puuhia, ja nuorten kielletyt suhteet on melko helppo pitää salassa. 

Pikkuhiljaa elämä ja syyt loikata maasta alkavat avautua. Puolueen valta, jatkuva nälkä, nälänhätä, opettajat jotka saavat kyllä itse ruokaa mutta joutuvat katsomaan oppilaidensa kuolemista nälkään, lääkärit jotka joutuvat työskentelemään sairaaloissa joissa he eivät voi tehdä potilaidensa eteen käytännössä mitään... 

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat kuvaukset siitä, kuinka loikkarit loppujen lopuksi sulautuvat ulkomaailmaan. Äärettömästä niukkuudesta Etelä-Korean runsauteen siirtyminen ei ole helppoa eikä aina käy kivuttomasti sekään.

Kirjan paras opetus taitaa kuitenkin olla se, että loppujen lopuksi ainakin jotkut ihmiset voivat selvitä lähes mistä tahansa. Ja toisaalta, myös hyvä, normaali ja empaattinen ihminen saattaa hyväksyä kauheudet ympärillään kun ei voi niille mitään

Kirja on luettu myös ainakin Sonjan lukuhetkissä, Lumiomena-blogissa ja Kirjavinkeissä

maanantai 12. tammikuuta 2015

Hyvää syntymäpäivää Haruki Murakami!

Kiitokset lempikirjailijalleni yhdestä kaikkien aikojen lempilainauksestani.

Lue monta muuta hyvää lohkaisua Murakamin kymmenen lainauksen joukosta tai Goodreadsin hillittömästä kokoelmasta.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

2015 tartun hyviin kirjoihin ja esittelen pitkästi vain parhaat

Uudenvuodenlupaustoimistosta päivää! Niitä on sellainen lista, että lähimmät kaverini pyörittelivät jo aika huvittuneina päätään, mutta keskitytään täällä vain niihin kirjoihin liittyviin. 

Tänä vuonna... En ainakaan ota stressiä siitä, että minun pitäisi blogata kaikesta minkä olen lukenut. Ei ei ei. Jos kirjasta ei ole mitään sanomista, voin jättää koko kirjan blogissa mainitsematta. Vähän tosin jo harmittelen sitä, että en ole pitänyt lukemieni kirjojen listaa päivitettynä vuoden 2013 jälkeen käytännössä ollenkaan - olihan siellä muutama helmikin joukossa, kuten Sheryl Sandbergin Lean In ja ranskalaisystävysten kirjoittama How to be Parisian.


Aion jatkaa vuonna 2015 hyväksi todetulla kirjasnobbailulinjalla: Vain sellaisia teoksia, jotka kelpuuttaisin yksi kerrallaan to-be-read 100-listalleni! Niiden pitää olla jo lähtökohtaisesti ihan maatajärisyttäviä, joko upeita lukupaketteja kuten odotan Diana Gabaldonin Muukalaisen olevan (pliis, älkää horjuttako mielikuvaani!) tai faktaproosaa joka tuo minulle jotain ihan uutta ajateltavaa (Who owns the future odottaa jo Kindlessä). 

Mitä siis jää pois? Epämääräinen tauhka, josta jää vähän tyhjä olo, kuten itse asiassa vasta lukemani If I stay tai jo aiemmin bloggaamani Veronica Rothin Divergent. Seuraava osa odottaisi jo Kindlessä, mutta... Blaah. Olen tainnut kasvaa aikauiseksi? 

Näistä siis jalostuu lukulupaus vuodelle 2015:
Tartun vain kirjoihin, joiden uskon olevan parempia kuin kolme edellistä lukemaani kirjaa keskimäärin. 

Saataisiinko tästä joku kaava... En siis aio uskoa liikaa muiden suosituksia enkä varsinkaan lue ihan kivoja kirjoja, koska olen oppinut, että ihan kiva ei riitä, kun superkivoja on enemmän kuin ehtii lukemaan. 




Ai ja mitä tällä listalla ihan käytännössä voisi tulla olemaan? No ainakin: 

Finlandia-voittaja Jussi Valtonen He eivät tiedä mitä tekevät 
...koska takakansi on ihan tolkuttoman kiinostava, ex-kuinka-purjehtijaksi-tullaan -Noora suositteli ja se voitti vielä Finlandiankin.

Anna Karenina
...koska venäläiset klassikot ovat oikeasti hyviä. Ja muutama vuosi sitten minulle paljastui vahingosa, miten tämä kirja päättyy, kun joku Hesarin kulttuuritoimittaja ilmeisesti piti sitä jonkinlaisena yleissivistyksenä ja spoilasi jotain ihan muuta aihetta käsitelleessä artikkelissa. No, se loppu teki kirjasta minulle vain kiinnostavamman. 

Cosa Nostra: Sisilian mafian historia
...koska takakansi tässäkin oli niin hyvä, ja tämmöisestä vähän marginaaliaiheesta olisi mielenkiintoista tietää lisää.
 
Amerikan psyko
...koska yleissivistys.
 
Hannu Rajaniemi Kausaalienkeli
...koska Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas ovat kaikessa sekavuudessaan nerokkaita, ja oikeastaan yksi Hannu Rajaniemen Optio-haastattelu sai minut aikoinaan kiinnostumaan scifistä.

Kjell Westön Kangastus 38
...koska kaikki lukemani Westöt ovat olleet todella, todella hyviä
 
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
...koska katso Kjell Westö, mutta tässä Kjell Westö = John Ajvide Lindqvist

Coco Chanelin elämänkerta
...koska kiinnostaa. Näitä on monta, mutta pitää vaan valita jokin.
 
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Alexandre Dumas: Monte Kriston Kreivi the Count of Monte Cristo
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä
...koska minulla on nyt joku juttu ranskalaiseen kirjallisuuteen ja se vaikuttaa niin vieraalta.

Anne Frankin päiväkirja
...koska asun kolmatta vuotta Berliinissä enkä ole lukenut  tätä ja se tuntuu tavallaan jo vähän rikolliselta. Aiaiai...

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä
...koska minulla on seinällä Helvetin kuvitukeksi tehty taulu.

Voltaire, Dumas, Stendhal, Verlaine, Queneau, Darrieussecq
...koska se ranskalaisuus. Ja olisi kiva lukea jotain tosi syvällistä. 

Yllättävän syvällistä, yllättävän vähän uutuuksia. 

Vaikka alussa väitin, että tänä vuonna en suosituksia aiokaan kuunnella, olisi kiva kuulla, mitä vuonna 2014 lukemaasi kirjaa suosittelisit minulle vuodelle 2015!

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kun kirjat jäivät nurkkaan - tämä oli lukuvuosi 2014

Kuten varmasti olet huomannut, mennyt vuosi on ollut minulle blogin kannalta hiljainen mutta elävässä elämässä, siis offline, sitäkin vauhdikkaampi. Sen ajan, minkä aikaisemmin kulutin lukemiseen, käytin tänä vuonna lähinnä urheiluun, työntekoon ja privaattielämän setvimiseen. Kirjoihin tartuin harvoin ja lukemistani kirjoista bloggasin vielä harvemmin. 

Tilanne ei kuitenkaan ole lukuharrastuksen kannalta uusi: Kirjat ovat siitä kivoja, että ne voi ihan vaan unohtaa nurkkaan tai Kindleen eivätkä ne sieltä huutele tai valita. Oikeastaan, ne eivät edes katso syyttävästi. Muuttaessa ne kyllä painavat kuin synti, ja varsinkin viidennestä kerroksesta toisen hissittömän talon viidenteen kerrokseen kahta Ikea-kassia kantaessa tekisi mieli hurrata sähkökirjan keksijöille. 


Lukemattomuuteni ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Muistelen, että lukioaikana luin pakollisten äidinkielten kirjojen lisäksi ehkä korkeintaan kaksikymmentä muuta teosta.

En siis todellakaan voi kerskua vuonna 2014 lukeneeni sataa kirjaa tai kahlanneeni läpi vuoden kiinnostavimpia kotimaisia. En silti väitä, että minulla ei olisi ollut aikaa lukemiselle: Prioriteetit ja kiinnostukset vain olivat toisaalla.

Mutta sitten, kun aloin taas tarttua kirjoihin, ote oli ihan uusi. Kriittinen

Mitä vähemmän käytin lukemiseen aikaa, sitä enemmän lukemaltani kirjalta odotin. Halusin hyötyä jokaisesta lukemastani minuutista, tai ainakin viihtyä täysillä, en vain viettää aikaa. Jätin yhdentekeviltä tuntuvia kirjoja kesken, mutta toisaalta kohdatessani jotain mielestäni loistavaa, kuten Balin-lomalla lukemani Poika raidallisessa pyjamassa tai Eläinten syömisestä (tai syömättömyydestä, heh...) hullaannuin niistä täysillä.

En osaa olla lukemattomuudestani kovin huolissani: Innostuin taas loppuvuodesta, ja kun lukemisen makuun on päässyt, siitä ei pääse yli eikä ohi. Vähän sama on juuri nyt tapahtumassa bloggaamisen kanssa. Pääni pursuaa uusia ideoita, joista kaikki eivät liity kirjoihin. Haluan kuitenkin pitää Aamuvirkun yksisarvisen suomenkielisenä kirjablogina, jossa silloin tällöin väläytellään Berliini-katsauksia. Siksi bloggaan jatkossa myös englanniksi kaikesta mahdollisesta mielenkiintoisesta osoitteessa http://fitterforlife.wordpress.com . Tervetuloa matkaan sielläkin!

PS. Ei tarvitse pelätä, että tämä blogi olisi hiljenemässä: Seuraava postaus on jo ajastettu!

torstai 1. tammikuuta 2015

Norwegian Wood II eli Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Erinomaista vuotta 2015! 

Ennen kuin kerron, mitkä kirjat olivat minulle vuoden 2014 huippuhetkiä ja mitä haluan erityisesti tänä vuonna lukea, postaan vielä yhdestä viime vuoden suosikeistani. 

Kirjan nimi: Värittömän miehen vaellusvuodet  
Kirjoittajat: Haruki Murakami
Julkaistu: 2013, suom 2014    
Sivuja: 330 Kustantaja: Tammi  
Suomentaja: Raija Porrasmaa
Mistä minulle: Kaukolaina kirjastosta Suomi-lomalla 



Huomaatteko muuten? Minulla on aivan mieletön lukuvauhti päällä! Syksyn aikana en oikein ole osannut arkielämssäni tarttua kirjaan, vaan lukeminen on rajoittunut lähinnä matkusteluun, eli matkustamisen hetkiin silloin kun on pitänyt tappaa aikaa. Ja matkustellessakin olen liian usein vain torkkunut. Luulen, että myös suomeksi lukeminen on vauhdittanut lukuintoani joululomalla. Ja tietysti huolella valitut kirjat!

Melkein jännitin Murakamin Värittömän miehen vaellusvuoteen tarttumista. 1Q84 on nimittän vieläkin kesken, ruhtinaalliset, krhm, kolme vuotta aloittamisen jälkeen vaikka vieläkin väitän pitäväni kirjasta. Olen kyllä jatkanut sitä aina silloin tällöin muutaman sivun verran, mutta kun kirjat 1 ja 2 käsittävä nide on niin tolkuttoman paksukin, ei se pääse koskaan esimerkiksi lomille mukaan. 

Värittömän miehen vaellusvuosien päähenkilö Tsukuru Tazaki on melkein kuin kuka tahansa Murakamin päähenkilöistä: Yksinäinen mies, joka viettää yksinkertaista ja askeettista elämää. Tsukuru on kyllä Murakamin peruspäähenkilöä vanhempi, jo 36-vuotias. Kirjassa katsastetaan lyhyesti hänen opiskeluaikansa, mutta oikeastaan kirja keskittyy lapsuusajan ystäväpiirin käsittämättömän rikkoutumisen selvittämiseen

Tsukurulla oli kiinteä osa viiden ystävyksen joukkoa, kunnes hänet yht'äkkiä suljettiin sen ulkopuolelle. Tapaus ei koskaan saanut selitystä ja se kalvaa vielä aikuisenkin Tsukurun mieltä. Hän alkaa selvittää tapahtumaa, ja päätyy käymään jopa Suomeen sen perässä. 

Värittömän miehen vaellusvuodet oli - kuten otsikostakin voi päätellä - yllättävän Norwegian Wood -tyylinen lukukokemus. Ei murakamimaisen maagisia elementtejä mutta hyvin tutun tuntuisia henkilöhahmoja. Silti Murakamit tuntuvat aina raikkailta, eikä uutuus päässyt kyllästyttämään vaikka ei yllättämäänkään. Sanoisin, että Murakami on niitä kirjailijoita, joita luetaan matkan eikä lopputuloksen vuoksi. Nautin tekstistä, joka muuten tuntui kirjan alkupuolella kevyesti erilaiselta kuin aikaisemmin lukemissani Murakameissa. Mietin, mahtoiko sillä, että tämä kirja on suomennettu suoraan japanista (kiitos Raija Porrasmaalle luultavasti oivallisesta työstä) vaikuttaa asiaan.