Sheryl Sandberg: Lean In

Välillä henkinen insinööri iskee. Ensimmäisen kerran Lean Inin kannen nähtyäni ajattelin nimittäin sen olevan jonkinlainen Lean-johtamisfilosofialle omistautunut opas enkä vaivautunut lukemaan edes takakantta. Sitten Lean in alkoi olla kaikkialla: Lentokentillä, bestseller-hyllyissä ja Sheryl Sandbergista kirjoitettiin juttuja. Tajusin naisen olevan Googlelta Facebookille loikannut johtaja, joka toitotti, että melkein kaikki on mahdollista saada jos on valmis tekemään sen eteen töitä. Kun pääsin yli kaikista läpimenoaikohin liittyvistä assosiaatioistani, tajusin, että tässähän voi ola kyse jostain ihan oikeasti mielenkiintoisesta. 

Kun työkaverini tarjoutui lainaamaan kirjaa, otin sen ilomielin vastaan. Kirja oli juuri niin hyvä kuin uskalsin toivoa! 

Sandberg on itse ponnistanut verrattain tavallisista taustoista suurten yritysten johtoon. Noissa ympyröissä hän on usein kahdella tavalla poikkeava: Nainen ja työkavereitaan usein huomattavasti iäkkäämpi. Toisaalta hän joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan myös vaativan työn ja perhe-elämän yhdistämisen välillä, sillä myös hänen aviomiehensä käy töissä mutta lapset odottavat kotona. Sandberg kertoo hyvin vilpittömän oloisesti siitä, kuinka hän tunsi välillä päässensä jopa Harvardiin vahingossa, tuntee välillä olevansa täysin riittämätön kotona tai töissä ja on purskahtanut esimiehensä edessä itkuun. Juuri jakamisen ja esimerkkien ansiosta Lean In on niin vaikuttava kirja.

Sandbergin kirja ja hänen työelämässä kohtaamansa ongelmat kertovat paljon paitsi naisten asemasta amerikkalaisessa työkulttuurissa, paljon myös amerikkalaisesta työkulttuurista. Sen neuvot ja lähestymistapa pitää varmasti osata lokalisoida. Jollain tavalla toivoisin, että tasa-arvoisessa Suomessa tämän kaltaista opasta ja neuvoja ei edes tarvittaisi. Suosittelen sen lukemista silti: Vaikka perheen ja ympärivuorokautisen työn yhdistäminen ei olisikaan ajankohtaista, ovat Sandbergin muistutukset silti siitä, että parhaistakin johtajista voi tuntua välillä siltä, kuin he olisivat päässeensä asemaansa varkain ja vähn vahingossa, silti jotenkin lohdullisia.

Jos Lean in ei jo ole jonkinlainen naisten ja työssäkäynnin kulttikirja, se ansaitsee ehdottomasti tulla nostetuksi sellaiseksi! Kirjan lukeminen ei kyllä tee pahaa miehillekään - ei siksi, että heidän pitäisi ottaa kirja jonkinlaisena oppituntina naisten kohtelusta työelämässä, vaan enemmänkin jonkinlaisena itsetuntobuustina, ainakin jos välillä tuntuu, että on ihan väärässä paikassa ja päässyt asemaansa onnenkantamoisilla ja vahingossa. Pientä itsetuntoboostia tarvitsee välillä jokainen, tietenkin muistutuksella siitä, että omat työt pitää aina hoitaa niin hyvin kuin mahdollista. Turhan vaatimattomaksi ei silti kannata heittäytyä. 

Kannattaa lukea Lauran laajempi kirjoitus aiheesta hänen blogistaan My post-University life!

Ulkosuomalaisen kirjabloggaajan onnenhetki on se...

•  ...kun löytää Facebook-ryhmästä viestin, jossa kerrotaan toisen ulkosuomalaisen myyvän yli sata kirjaa eurolla kappale parin kilometrin päässä kotoa
• Toinen onnenhetki koittaa, kun näkee kirjavalikoiman ja tajuaa, että kirjoja voi viedä kotiin niin paljon kuin jaksaa kantaa
• Pieni kauhunhetki koittaa, kun kuulee ovisummerin soivan ennen kuin on ehtinyt käymään kaikkia kirjapinoja läpi
• Helpotuksen huokaus pääsee, kun näkee, että tulija onkin läheinen ystävä jolta kirjoja saisi lainaan niin paljon kuin raaskisi pyytää.

Noin niin kuin muuten täällä on keskitytty vähän erilaisen juhannuksen viettämiseen. On ollut Lana Del Reyn keikkaa, hyvät treenit salilla, käyskentelyä jalkapallon MM-kisojen autioittamassa Charlottenburgissa ja tänään mahtava viitisen tuntia kestänyt kotibrunssi kavereiden kanssa. Oheinen raakakakku (key lime pie) oli mielettömän hyvää vaikka itse sanonkin, ja kaverin tekemää ihanaa pannaritaikinaa jäi vielä iltapalaksikin!

Olen hihitellyt parhaillaan kesken olevalle Vaimotestille ja seuraavaksi ajattelin blogata parista luetusta kirjasta.

Hyvää lomaa kaikille sen jo aloittaneille, meille muille virtaa alkavaan viikkoon!

Gillian Flynn: Dark places

Kirjan nimi: Dark Places 
Kirjoittaja: Gillian Fynn 
Kustantaja: Phoenix 
Julkaistu: 2009 
Sivuja: 411 (printtiversio) 
Mistä minulle: Amazon.com  (Kindle)

Kuva Amazon.com

Kuten blogiani pidempään seuranneet saattavat muistaakin, olin valtavan innoissani ensimmäisestä lukemastani Gilian Flynnin kirjasta, Gone Girlistä. Aikaa kului kauan ennen kuin tartuin seuraavaan Flynniin, Dark Placesiin, ja odotukset olivat tietenkin korkealla.

Dark Placesissa Flynn pelaa sellaisilla aiheilla kuin 80-luvun saatananpalvontahysteria, vaikea sisaruussuhde ja selittämätön perhemurha. Sangen pirteitä teemoja ja rikoskirjallisuuteen ainakin minulle suorastaan raikkaita aiheita siis. Päähenkilö on totuttuun tapaan kaikkea muuta kuin sympaattinen naishenkilö.
 
Kirjassa ei ollut mitään vikaa, se oli jännittävä, siinä oli vinksahtaneita henkilöitä, lopputulos itse asiassa vähän yllätti minut, mutta silti... Gone Girlin huonot puolet, jonkinlainen tyhjäkäynti ja ärsyttävä päähenkilö, tuntuivat tässä entistä vahvemmin ja välillä teki mieli haukotella. En ahiminut kirjaa  läheskään samaan tapaan kuin Gone Girliä, en jäänyt pähkimään mitä todella oli tapahtunut, vaan luin sen vähän innottomasti. Voi pöh. Luulen, että lukaisen silti vielä myös Sharp Objectsin ja toivon sen antavan jotain vähän enemmän.

Vähän kyynisesti tekisi mieli sanoa, että Flynn taitaa kuitenkin olla erinomainen tarinankeksijä. Juonet ovat ällöttäviä ja henkilöt tässäkin niin käsittämättömän vinksahtaneita ja epämiellyttäviä, että voisi kuvitella Flynnin seuranneen Suomen keltaista lehdistöä pidempäänkin - henkilöt ja tapahtumat ovat kuin suoraan vauvoja pakkasessa -tasoa. 

Täällä taas! Luettu ja katsottu: Veronica Roth: Divergent (Outolintu)

 Maalis, huhti, touko, kesä... Oho! Kolme ja puoli kuukautta on kulunut edellisestä postauksesta niin että hujahti. Voisin sanoa, että kun kosketuksen bloggaamiseen kadottaa, sen kadottaa. Ajatukset ovat  olleet bloggausta - jossa ne ovat kyllä silloin tällöin käyneet - enemmän  uudessa työssä (sama yritys, uusi tehtävä) ja erittäin intensiivisesti vireillä pitämässäni kuntoiluprojektissa. Nyt kun töitä uudessa roolissa on pari kuukautta takana ja six pack (oli pitkällä "asioita jotka pitää tehdä/hankkia" -listallani) on kaivettu esiin, aion ottaa aikaa taas blogillekin :).

Luin jo kauan sitten Veronica Rothin kirjan Divergent (suom. Outolintu). Koska pidin niin Nälkäpeli-trilogiasta kuin Delirium (Rakkaus on harhaa) -kirjastakin, upposi Divergent minuun oikein hyvänä viihdykkeenä. Kun Outolintu tuli valkokankaalle, oli se tietenkin päästävä heti katsomaan.





 

Kirjan nimi: Divergent (suom. Outolintu)
Kirjoittaja: Veronica Roth
Kustantaja: Katherine Tegen Books
Julkaistu: 2011
Sivuja: 501 (Kindle)
Mistä minulle: Amazon.com

Divergentissä eletään dystooppisessa maailmassa tai rinnakkaistodellisuudessa. Kirjassa esitetty maailma on jaettu tai jakautunut erilaisiin lohkoihin, joissa asuu luonteenpiirteiltään erilaisia ihmisiä. Ihmiset on siis jaettu persoonallisuustyyppiensä mukaan. Jokaisella ihmisellä tulee olla yksi vallitseva persoonallisuutta määrittävä luonteenpiirre. Ihmiset ovat joko äärimmäisen epäitsekkäitä, rauhallisia, viisaita, rehellisiä tai pelottomia.

Kansalaiset pysyvät omassa ryhmässään niin pitkään, kunnes he peruskoulutasoisen koulutuksen päättyessä käyvät persoonallisuuskokeessa, jonka jälkeen lopullinen ryhmä päätetään. Ihmisen on sitouduttava tämän jälkeen ryhmäänsä koko iäksi. Jos oma ryhmä on jotain muuta kuin oma synnyinryhmä, tarkoittaa se eroa omasta perheestä ja lähtökohdista iäksi.

Kirjan päähenkilö on peruskoulunsa juuri päättänyt, epäitsekkäiden lohkossa kasvanut Beatrice. Beatrice on tuntenut usein olevansa "vähän liikaa" lohkoonsa. Soveltuvuuskokeiden tulokset ovatkin  ristiriitaisia, mutta ystävällinen ohjaaja korjaa niitä yhdenmukaisemmiksi, kyseessähän täytyi olla vain tietokonevirhe - se, että ei oikeasti kuuluisi mihinkään lohkoon, on nimittäin kauheinta mitä ihmiselle saattaisi tapahtua.

Valintapäivänään Beatrice päättää liittyä pelottomiin. Jo pelkkä ryhmän mukaan pääsy vaatii rohkeutta, joka tuntuu Beatricelle ensin täysin vieraalta.

Uuteen ryhmään siirtymisen jälkeen osallistutaan intensiiviseen koulutukseen. Vaikka Beatrice ja muut muista lohkeista tulleet tiesivät joutuvansa  kokemaan kovia, on koulutus silti paljon enemmän kuin mitä he arvelivat. Pelkkä fyysinen taistelukyky ei riitä, vaan jokaisen on opittava kohtaamaan omat pahimmat pelkonsa.

Yhteydenpito muihin lohkoihin, Beatricen kohdalla siis eri lohkoon jääneisiin vanhempiin ja toisen lohkon valinneeseen veljeen on käytännössä kielletty. Silti hänestä tuntuu, että kaikki ei ole kohdallaan.

Kirjan juoni on hyvin Nälkäpelin ja Deliriumin kanssa saman kaltaiseksi rakennettu nopeatempoinen ja kuvitteellista yhteiskuntaa hyvin värikkäillä maaleilla kritisoiva. Se näissä nuorten aikuisten dystopioissa kai koukuttaakin: Mukana on viihdettä, vähän kauhukuvia ja kaikkea on helppo seurata. Täydellistä lomalukemista vaikka kesäksi siis!

Vaikka elokuva oli mielestäni kivasti toteutettu ja kirja siis hyvä, ihan hirmuista hinkua seuraavien osien lukemiseen jäi jäänyt. Ehkä... Tämä idea alkaa olla vähän nähty? Tuntuuko teistä samalta?